1400-luvun alkupuolen hussilaissodat tarjoavat kätevän viitekehyksen keskiaikaisen taistelun elävöittämiselle: siinä yhdistyy klassinen altavastaaja-taustatarina, monipuolisen varustuksen mahdollistava aikakausi jolloin ”melkein kaikki keskiaikainen kama käy” sekä jalkaväkipainotteinen sodankäyntitapa jonka myötä ei tarvitse tuntea niin paljon ahdistusta siitä että kenelläkään ei ole hevosta. Hussilaissotia elävöitettiin kymmenen vuotta sitten Harmaasusien Antikristuksen yö-larpissa. Valokuvia Antirkristuksen yö -larpista
Hussilaissodiksi kutsutaan sarjaa konflikteja Böömissä (nyk. Tsekin tasavalta) ja lähialueilla vuosina 1419-1436. Böömi kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, ollen sen keskeisiä alueita sillä Böömin kuninkaan ja Saksan keisarin kruunua pitivät noihin aikoihin hallussaan usein samat Luxemburg-sukuun kuuluvat hallitsijat. Böömin kuningas Vaclav IV oli suosinut tai ainakin sietänyt Prahan yliopistossa 1400-luvun alkuvuosina syntynyttä kirkon uudistamiseen tähtäävää liikettä, jonka keskushahmo oli Jan Hus. Husin ja hänen seuraajiensa (myöhemmin ”hussilaiset”) tähtäimessä olivat etenkin kirkon käyttämä maallinen valta ja sen suuri omaisuus sekä anekauppa. Tavoitteena oli paluu vaatimattomampaan alkukirkkoon, ja keinoina mm. kansankielinen saarnaaminen ja ”molemminmuotoinen” ehtoollinen jossa myös seurakunta saa viiniä, ei pelkästään leipää – tämä ei ollut mikään Husin keskeinen idea mutta muodostui myöhemmin tärkeäksi symboliksi koko liikkeelle, sen takia hussilaisten tunnuksissa on ehtoollismalja. Kirkko julisti opin nopeasti kerettiläiseksi harhaopiksi ja Böömin kirkonkiroukseen.
Katolinen kirkko itsessään oli ollut hajaannuksen tilassa ns. suuren skisman eli kahden kilpailevan paavin takia, ja Konstanziin kutsuttu kirkolliskokous (1414-1418) ratkaisi tämän ongelman ja pani ylimääräiset paavit viralta: sama kirkolliskokous laittoi aluille hussilaissodat. Unkarin kuningas ja vielä kruunaamaton Saksan keisari Sigismund Luxemburgilainen oli luvannut Jan Husille turvatakuut jos tämä saapuisi Konstanziin puolustamaan oppejaan, mutta petti sitten lupauksensa ja Hus poltettiin roviolla. Jan Husin kuoleman jälkeen Böömissä ilmeni levottomuuksia asian johdosta, ja kun kuningas Vaclav kuoli melko pian kapinoinnin alettua, hänen pikkuveljensä Sigismund ilmoitti tulevansa ottamaan Böömin kruunun haltuunsa ja hävittämään harhaoppisuuden. Tätä böömiläiset eivät sallineet, ja hussilaissodat alkoivat. Keisari Sigismund oli koko hussilaissotien ajan hussilaisten päävastustaja ja näiden silmissä ”antikristus”.
Hussilaisliikkeen erottaa muista keskiaikaisista kapinoista ja sotaisista kerettiläisliikkeistä ainakin seuraavat kolme asiaa: menestys, laaja kannatuspohja ja sotilaallinen innovatiivisuus.
Menestyksellä tarkoitetaan sitä, että hussilaiset viime kädessä onnistuivat tavoitteissaan, tai vähintään voi puhua jonkinlaisesta tasapelistä. Noin yleensä aikakauden kapinat ja kerettiläisliikkeet aina loppujen lopuksi murskattiin julmasti valtaapitäjien toimesta: hussilaiset sen sijaan voittivat jokaisen heitä vastaan lähetetyn ristiretkiarmeijan, ja sota loppui lopuksi rauhansopimukseen Sigismundin kanssa sekä viime kädessä hussilaisten sisäisiin kiistoihin joissa maltilliset hussilaiset voittivat radikaalit. Böömillä oli myöhemmin jopa hussilainen kuningas, ja hussilainen uskontunnustus pysyi siellä suosittuna vastauskonpuhdistukseen saakka.
Hussilaisvallankumous ylitti luokkarajat, se oli siis samaan aikaan maalaisten, kaupunkilaisten ja alhaisaatelin kapina. Tyypillisesti useimmat keskiaikaiset kapinat olivat rajoittuneet vain yhteen yhteiskuntaluokkaan. Yhdistävänä tekijänä hussilaisilla oli uskonnollisen vakaumuksen lisäksi (ja tulkinnasta riippuen, sitä enemmän) yhteinen kieli: hussilaiset olivat lähes kokonaan tsekinkielisiä, ja heidän kotimaiset vastustajansa saksankielisiä. Etenkin kaupungeissa ja ylipistoissa saksalaisten valtaporvareiden ja kasvavan tsekinkielisen porvariston, työväestön ja sivistyneistön riidat olivat kapinan synnyn taustalla, ja myös aateliston sisällä kulki jako saksankielisen ylhäisaatelin ja köyhtyneen tsekinkielisen alhaisaatelin välillä. Voidaan puhua jopa varhaisesta nationalismista. Ihan täysin eivät ainakaan maltilliset hussilaiset olleet yhteiskuntajärjestystä kumoamassa, eivätkä he varsinaisesti nousseet edes Böömin kruunua vaan pelkästään sopimattomaksi näkemäänsä kruununtavoittelija Sigismundia vastaan. Hussilaiset pyysivät Böömin kuninkaaksi useita ulkomaisia kruunupäitä, muun muassa Liettuan suurherttua Vitautasta, ja saivat lopulta lohdutuspalkinnoksi hänen veljenpoikansa Sigismund Korybutaksen.
Radikaalien hussilaisten puolella uskonto oli kiistatta keskeinen elementti kapinassa ja siihen liittyi usein ns. kiliasmia, eli pian tapahtuvan maailmanlopun odotusta. Myös yhteiskunnalliset kokeilut kuuluivat asiaan: radikaalien hussilaisten ”pääkaupunki” oli Tabor, jossa harjoitettiin varhaista kommunismia lakkauttamalla yksityisomistus.
Kolmas – ja varmasti tapahtumamme suhteen olennaisin – erityispiirre hussilaisodissa ovat sotilaalliset innovaatiot: hussilaisoturit paitsi onnistuivat pitämään puolensa suurempia ja paremmin aseistettuja monikansallisia ristiretkiarmeijoita vastaan, he kehittivät uudenlaisia taktiikoita ja asetyyppejä joista monet otettiin pian käyttöön ympäri Eurooppaa. Hussilaissodat ovat yksi tärkeä virstanpylväs keskiaikaisen ritariratsuväen aikakauden päättymisessä ja renessanssiaikaisessa jalkaväen aikakauden alkamisessa, vaikka kyseessä on tietenkin monimutkainen ja pitkä prosessi. Suuri osa hussilaisten kehittelemistä sodankäynnin tekniikoista liittyi siihen, kuinka jalkaväki pystyisi pitämään puoliaan ritariratsuväkeä vastaan. Hussilaisillakin oli ratsuväkeä – Böömin alhaisaatelistoa- mutta valtaosa heidän joukoistaan oli jalkaväkeä. Piikein ja teräsvantein sotilasaseeksi muutettu maatalousvarsta on tunnettu hussilaisase, ja sen iskulla pystyi tiputtamaan panssaroidun ratsumiehen satulasta, mutta kuva hussilaisista improvisoituja aseita heiluttelevina maalaisina on väärä. Böömissä oli paljon omaa asetuotantoa ja hussilaisten joukossa paljon palkkasotureina ympäri Eurooppaa työskennelleitä ammattisotilaita (kuten tunnetuin komentaja Jan Ziska), ja niinpä hussilaisten jalkaväestä onnistuttiin luomaan tehokas ja hyvin varustettu joukko.
Yksi hussilaisten tärkeimpiä innovaatioita oli kenttälinnoitteiden käyttö yhdistettynä liikkuvuuteen. Jalkaväen ongelma kenttätaistelussa oli sen suojattomuus: pienikin ratsuväkiosasto pystyi pyyhkäisemään sen yli tuhoisin seurauksin. Erilaisia kiinteitä ratsuväkiesteitä -paalutuksia, kaivantoja- käytettiin toki aikakaudella jousiampujien suojana, mutta niiden pystyttäminen vei aikaa ja sitoi jalkaväen yhteen paikkaan. Hussilaiset kehittelivät oman mobiilin ratkaisunsa: taisteluvaunut. Tavalliset suurikokoiset maalaisvankkurit varustettiin raskain lankkuseinin ja jalkaväki varusteineen kuljetettiin niillä taisteluun: sopivassa paikassa vaunut ajettiin sitten suojamuuriksi ja kytkettiin toisiinsa kiinni, jolloin saatiin ratsuväenkestävä vaunulinnake jonka suojista ampujat pystyivät tulittamaan ja jonka sisältä voitiin lähettää omaa ratsuväkeä vastahyökkäykseen. Vaunulinnakkeen pystytys ja purkaminen onnistui minuuteissa, vaunut liikkuivat paikasta toiseen miltein ratsuväen nopeudella ja niitä käytettiin joskus jopa hyökkäysaseena panssarivaunujen tapaan.
Hussilaiset olivat myös aikaansa edellä tuliaseiden käytössä. Siinä missä vaunulinnake tarjosi hussilaisten jalkaväelle suojaa kenttätaistelussa, tuliaseet mahdollistivat sen että jalkaväki pystyi tuhoamaan vihollisen ritareita jopa ilman omaa ratsuväkeä. Tykkejä ja yksinkertaisia käsituliaseita oltiin käytetty Keski-Euroopassa jo muutaman sukupolven ajan, mutta ennen hussilaissotia ne olivat edelleen hyvin harvinaisia ja ennen kaikkea piiritysaseita. Hussilaiset tekivät käsipyssystä tavallisen jalkaväenaseen jalkajousen rinnalle: sitä oppi nopeasti maalaissoturikin käyttämään, ja sillä pystyi kukistamaan raskaasti panssaroidun ritarin. Lataamisen hitaus ja suojattomuus oli edelleen ongelma käsituliaseiden kanssa, mutta vaunulinnake tarjosi suojan ampujille. Myös tykkejä käytettiin vaunulinnakkeista käsin vihollisen sotajoukkoja vastaan, eli hussilaiset käyttivät mahdollisesti ensimmäisenä historiassa kenttätykistöä. Hussilaisten esimerkin pohjalta tuliaseiden käyttö yleistyi Euroopassa 1400-luvun puolivälissä ja sanat kuten pistooli ja haupitsi ovat tsekkiläistä alkuperää hussilaissotien aikakaudelta.
