Ritareita, piirityksiä, ristiretkiä, ruttoa, valloituksia, sisällissotia ja merirosvoja 1300-luvulta 1400-luvulle Ruotsin valtakunnassa.

1300-luvun loppupuolen sodista Itämeren alueella: osa I

Gotlannissa järjestetään vuoden 1361 suuren taistelun muistotapahtuma muutaman vuoden välein. Seuraavan kerran Battle of Wisby -tapahtuma pidetään elokuussa 2019 ja harjotitelemmekin toukokuun keskiaikatapahtumassa joukotaistelua myös Visbyn retkeä varten. Historiallisen Visbyn taistelun osapuolina olivat Tanskan valloittajakuninkaan Valdemar Atterdagin ritarillinen armeija, johon kuului myös paljon mm. saksalaisia palkkasotilaita ja tätä vastustamassa Gotlannin viikinkiaikasen vapaakaupan puolustajina saaren talonpojista muodostunut armeija. Miksi Visby kaupungin porvarit eivät tukeneet maanmiehiään taistelussa tanskalaisia vastaan? Miksi Ruotsin kuningas Magnus Eriksson ei lähettänyt apua tai ryhtynyt vastaiskuun?

Game of Thrones

Pohjoismaiden keskiajan historiasta tiedetään yleisesti viikingit, mutta keskiajan loppupuoli on jostain syytä vähemmän tunnettu. Viikinkiajan jälkeen sodankäynti ei heti muuttunut siitä, että vapaiden talonpoikien laivasto purjehtii sotaan kuninkaan johdolla. 1200-luvun lopulla Ruotsin valtakunnassa tuo nk. ledung-laivasto syrjäytettiin uudella lailla*, joka teki vauraimmista talonpojista sotaratsun ja raskaan ratsuväen varustuksen omistajina verovapaita (rälssiin kuuluvia) soineja. Kuten talonpoikaisen ledung-laivaston soturit, niin myös nämä uuden raskaan ratsuväen miehet saattoi kuningas kutsua mukanaan sotaan. Näin kävikin melkein jokaiselle sukupolvelle vuosien 1300 ja 1400 välissä.

1200-luvulla Ruotsin valtakunta oli levinnyt meren yli varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten maihin ristiretkien ja ledung-laivaston voimin ja varustanut mahtavia kivilinnoja vakiinnuttaakseen kruunun aseman.

1300-luvun puolivälissä Ruotsin kuningas Magnus Eriksson aloitti vuosia kestäneen ristiretken venäjän skismaattisia ortodoksi-kristittyjä vastaan koottuaan mahtavan armeijan Norjasta, Ruotsista, Saksasta ja tietenkin matkan varrelta Ruotsin itäisestä kirkkoprovinssista; Turun hiippakunnasta, eli aikaisemmin mainittujen suomenkielisten heimojen maasta. Ristiretken taustalla olivat propagandistisessa roolissa vallasnainen ja kirkon hyväksymä näkijätär Birgitta Birgersdotter ja tämän läheinen ystävä Turun piispa Hemming. Näkijätär oli saanut jumalaisen näyn, että Magnuksen pitäisi tehdä ristiretki 50 lähimmän ritarinsa kanssa. Sota sujui – kuten hyökkäykset Venäjälle niin usein – aluksi ihan hyvin. Piiritettiin Käkisalmen linna, vallattiin Nöteborg ja Kaprio. Käytiin kenttätaisteluja ja hävitettiin Karjalaa ja Vatjaa. Kuningas saavutti tavoitteensa Venäjän Itämeren kaupan sulkemisen.

Saksalainen ritarikunta Liivinmaalla, ei kuitenkaan lähtenyt mukaan ristiretkelle, koska Ruotsin kuninkaan sota häiritsi juuri sen käymää venäjän kauppaa. Kolmen vuoden ristiretkeilyn jälkeen ainoa saavutus hävityksen ja kuolleiden lisäksi oli kuninkaan velkaantuminen ja venäläisten vastahyökkäys. Nöteborg oli menetetty saman vuoden talvella kuin se vallattiinkin ja näin kävi Kapriollekin. Viipuria venäläiset eivät saaneet vallattua. Sitten tuli rutto, jota pidettiin rangaistuksena kuninkaan synneistä, kuten nuoren Bengt Algotssonin suosimisesta yli vanhempien, rikkaampien ja “tärkeämpien” ylimysten. Birgitta riitaantui kuninkaan kanssa, koska tämä ei ollut onnistunut toteuttamaan rouvan jumalaltaan saamaa näkyä valloituksista ja Novgorodilaisten käännyttämisestä.

Seurasivat sisällisodan vuodet. Ylimykset ja kuninkaan nimittämät linnanpäälliköt valitsivat puolensa. Vanhentunut kuningas Magnus jakoi valtakuntansa poikiensa Erikin ja Hakonin kesken. Hakonista tuli Norjan kuningas ja hän tuki isäänsä katkeraan loppuun saakka. Erik kapinoi, mutta kuoli. Ruotsin kuningas oli yksinkertaisesti liian köyhä ja kiireinen puolustautuessaan sisäisiä vihollisiaan vastaan voidakseen estää Gotlannin valtauksen.

Valtakunnan ylimykset pyysivät apua saksasta ja saivat uudeksi kuninkaaksi Albrecht von Mecklenburgin, joka joutui kuitenkin käymään useita taisteluja saavuttaakseen kunikaan aseman. Syksyllä 1364 hänen liittolaisensa Viipurin linnan herra Niklis Turesson yritti ottaa valtakunnan hallinnan kannalta keskeisen Turun linnan, mutta kuoli yrityksessä. Albrechtin oli itse tultava piirittämään linnaa keskellä talvea, eikä linna antautunut ennen seuraavaa kesää. Kun Albrecht oli vanginnut päävastustajansa vanhan kuningas Magnuksen, tuli hänestä valtakunnan hallitsija, mutta sekään ei ollut pysyvä asiantila.

Muutamia vuosia myöhemmin Albrecht oli riidoissa samojen ylimysten kanssa, jotka olivat hänestä Ruotsin kuninkaan tehneet. Viimeiseen saakka häntä tukivat Tukholman porvarit, jotka kuten Visbyn porvarit kokivat itsensä pikemminkin saksalaisiksi, kuin ruotsalaisiksi ja kaupan kannalta he olivat saaren talonpoikien kilpailijoita. Kuningas Albrecht oli Tukholman porvareille velkaa, eikä varmasti olisi pystynyt velkojaan maksamaan, jos hänet syrjäytettäisiin. Kuten sitten kävikin, kun peliin puuttui Tanskan ja Norjan hallitsija kuningatar Margrete Valdemarsdatter, sittemin jo kuolleen Valdemar Atterdagin tytär ja Norjan kuningas Hakonin leski.

Tukholman piiritetyn kaupungin tueksi muodostui seikkailijoista, Itämeren kävijöistä ja köyhemmästä rälssistä sotajoukko, joka otti nimekseen Vitaliaanit viittauksena armeijoiden huollosta vastaavista victuaaleista. Kun kuningas Albrecht menetti kruununsa, nämä vitaliaanit olivat jo omaksuneet merirosvon roolin. He ryöstivät tietysti ensin kuninkaan vihollisten laivoja, mutta myöhemmin mitä tahansa laivoja. Monilla näistä merirosvoista oli asemapaikkansa Suomenkin rannikolla. Kerrotaampa jopa, että he olisivat polttaneet Turun ja vanhan piispanlinnan Koroisilla. Ainakin he valtasivat Turun linnan yhden päällikkönsä Knut Bossonin johdolla. Knut perusteli asemansa linnanpäällikkönä sillä, että hänen isällään Bo Jonssonilla oli aikoinaan ollut panttina Turun linnan lisäksi yli puolet koko valtakunnan linnoista, vastineeksi kuningas Albrechtin suurista lainoista. Lopulta kuitenkin näiden merirosvojen päämajaksi muodostui Visby Gotlannissa.

Kuningatar Margrete yritti suitsia noita merirosvoja, oli sodassa saksalaisen ritarikunnan kanssa ja loi nk. Kalmarin unionin, jossa Ruotsin valtakunta alistettiin Tanskan kruunulle, kuten oli käynyt Norjallekin. Kuten appensa 1300-luvun alussa, hän yritti asettaa lakeja, jotka suitsisivat rälssimiesten yksityisiä sotia ja mielivaltaa talonpoikiin nähden. Hänen asemansa peri hänen ottopoikansa Erik “Pommerilainen”1400-luvun alussa samoihin aikoihin kun Novgorodilaiset jälleen kerran piirittivät Viipurin linnan sitä kuitenkaan valtaamatta.

* Alsnön sääntö

Teksti Jani Hyväri
Toim. MvH

Artikkelin pian julkaistava osa II käsittelee 1300-luvun sotajoukkoja, sotilasmuotia ja varustusta sekä 1300-luvun lopun sotataktiikoita Itämeren alueella.