1300-luvun loppupuolen sodista Itämeren alueella: osa II
Joukot
Ruotsin valtakunnassa sotaan lähtevät miehet olivat usein raskaan ratsuväen soineja. Jotkut harvat näistä saivat arvonimen ritari. Toisin kuin Länsi-Euroopassa Ruotsissa kuka vain ritari ei voinut lyödä lisää ritareita, vaan se oli kuninkaallinen yksinoikeus. Ritareita lyötiin hienoin seremonioin kuninkaallisissa juhlissa, kuten kruunajaisissa tai kuninkaallisissa häissä. Ruotsin valtakunnan ylimykset ja muukin rälssi oli varsin ihastunut ritarilliseen kulttuuriin. Pidettiin “leikkejä” eli turnajaisia, leikareille lahjoitettiin komeita asuja, jotka oli kalliista materiaaleista valmistettu vain jotain tiettyä juhlaa varten. Kuva-aineisto viittaa siihen, että Ruotsissa ajanmukaiseksi sotavarustukseksi ymmärrettiin se mikä oli muodikasta Keisarikunnassa. Lyypekistä laiva kulki Turkuunkin saakka muutamassa viikossa. Haarniska tilattiin Hansan saksalaisilta kauppiailta lähettämällä istuva aluspuku haarniskanvalmistajalle ja paluupostissa tuli istuva varustus.
Pohjoismaissa 1300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sotilasmuoti oli samankaltaista kuin muuallakin Euroopassa. Juuri Visbyn taistelun joukkohaudoista saatuihin löytöihin ja niiden vertailuun Keski-Eurooppalaisiin hautaveistoksiin on saatu kuva siitä miltä sotisopa tuolloin näytti. Mikäli jotain pohjoisia erityispiirteitä haetaan, voidaan huomata, että vaikutteet Itämeren alueella olivat nimenomaan Keisarikunnasta, eli rikkaiden ratsumiesten haarniskat oli useimmiten tilattu Hansakaupan kautta nk. Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan pohjoisilta alueilta ja noudattivat sikäläistä muotia. Toinen sotilaskulttuuriin vaikuttava tekijä oli Venäjän ja Liettuan kautta välittyvä idän arojen ratsastajien varustus, mutta se oli selkeästi vieraampi tapa sotia, joten vaikka jotkin varusteet saattoivat tulla sieltä, niiden käyttö tapahtui aina pikemminkin läntisessä kontekstissa.
Työhevoset olivat pieniä, mutta sotaratsu oli välttämättömyys, joka piti pystyä näyttämään kerran vuodessa syksyn asekatselmuksessa, tai saattoi menettää rälssinsä eli verovapautensa. Myös muut talonpojat, kuin vain rälssin rikkaat pyrkivät aseistamaan itsensä. Gotlannin tanskalaisia vastaan omasta aloitteestaan marssinut talonpoikaisarmeija oli hyvin varustettu, jos kohta hivenen vanhanaikainen. Sen kohtaloksi koitui pikemminkin vihollisen korkeampi taktinen osaaminen, kuin huonommat varusteet. Monilla talonpojista oli sota-aseet, kypärät ja kilvet. Monet olivat jopa haarniskoituja ledung-lain asettamien vaatimusten mukaan panzeriin (topattu pellavatakki), brynjaan (metallilenkeistä koottu paita), tai plattaan (isommista tai pienemmistä rautasuomuista valmistettu liivi). Talonpoikien aseistukseen kuului lain mukaan myös keihäs ja jousi ja kolme tusinaa nuolta.
Jalan taistelevien palkkasotilaiden eli nihtien varusteet eivät juurikaan poikenneet talonpoikaisarmeijan aseistuksesta. Haarniskat olivat kattavia, jos eivät ehkä kaikkein muodikkaimpia. Sotilaat eivät pahemmin kantaneet enää yksipuisia metsästysjousia, kuten talonpojat, vaan heidän aseensa oli jalkajousi. Tukholmasta muodostui keskiajan kuluessa merkittävä jalkajousien valmistuskeskus. Saksalainen ritarikunta osti Tukholmasta jalkajousia suurina tilauksina.
Taktiikka
Pohjolan metsissä avoin ratsuväkirynnäkkö oli vähemmän tehokas taistelumuoto, kuin etelän avoimilla pelloilla. Ratsuväki oli kuitenkin varsin liikkuvaa suurien etäisyyksien erämaissa siksikin tehokasta. Suurimmat tappiot missä tahansa keskiajan taistelussa tulivat yleensä sille osapuolelle, joka ensimmäisenä lähti perääntymään takaa-ajavan ratsuvän tieltä. Soinien verovapaus oli sidottu näiden kalliisiin sotaratsuihin, joita tuskin haluttiin useinkaan riskeerata avoimissa rynnäköissä. Kaadetuista puista, tahi muutoin kootut murrokset pysäyttivät, tai ainakin hidastivat minkä tahansa rynnäkön etenemistä.
Kuningatar Margrete käski revityttää Ruotsinmaan yksityiset hirsilinnat estääkseen rälssimiehiä ja -sukuja käymästä omia pikkusotiaan, joiden vaikutus talonpoikien veronmaksukykyyn oli haitallinen ( esim. he menettivät omaisuutensa ja kuolivat sitä puolustaessaan). Nämä hirsilinnat saattavat olla samoja linnavuoria, joita joidenkin seutujen mahtisuvut olivat hallinneet jo rautakaudelta saakka. Linnakkeet eivät olleet suunniteltuja kestämään kokonaisten armeijoiden pitkiä piirityksiä, mutta tarjosivat suojaa ryösteleviltä sotajoukoilta. Kylien polttaminen ja autioittaminen hävitystä tekemään hajaantunein ratsujoukoin oli yleistä keskiaikaista strategiaa (chevauchee), jossa tavoitteena oli hävittää vihollisen kyky kerätä veroja ja jatkaa sotaa. Pitkän sisällisen konfliktin aikana kuninkaan lakia ylläpitävä keskusvalta heikkeni ja opportunistinen rälssimies saattoi hyökätä naapuriensa kimppuun muka jonkin kruunusta kiistelevän osapuolen nimissä, jos naapuri, jonka omaisuutta himoittiin, oli erehtynyt ilmoittamaan uskollisuutensa toiselle kruununtavoittelijalle.
Kruunun saarille rakennetut, kiviset ja kaivolliset läänien keskuslinnat Turun (Åbohus), Hämeen (Tawastehus) ja Viipurin (Viborg) linnat, sekä piispan linna Kuusistolla olivat lähes valloittamattomia. Kruunun keskuslinnojen lisäksi kerättyjen verojen ja alueen hallinnointia varten rakennettiin myös muita kivivarustuksia, kuten Raasepori, Korsholma, Kastelholma ja aivan keskiajan lopussa Olavin linna. Keskiajan mittaan rakennettiin muitakin kivilinnoja, joista monet tuhoutuivat jo keskiajalla käydyissä konflikteissa, mutta osa seisoo yhä. Nämä olivat useimmiten yksityisiä rälssisukujen voimannäytteitä. Esimerkkeinä voitaisiin mainita mm. Junkarsborg, Kuitia, Suitia, etc.
Linnoihin hyökkääminen on riskialtista toimintaa. Pieni joukko miehiä voi puolustaa linnoitusta ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkajousi on hidas ladata, mutta ase on tarkka ja raskas ammus on läpäisytehoinen. Erilaisia heittokoneita käytettiin murtamaan muurien harjan rintavarustukseen aukko, johon sitten usein yön pimeydessä tai aamunkoitteessa tehtiin rynnäkkö. Puolustajat saattoivat tehdä pienellä, mutta määrätietoisella ryhmällä myös ulosryntäyksen hajoittaakseen hyökkääjien rivit rynnäkön aikana. Sodankäynnin sääntöihin kuului yleisesti, että linnan tarvitsi kestää piiritystä vain sovittu aika, jonka jälkeen puolustajat saivat antautua menettämättä kunniaansa ja marssia ulos lippuineen ja aseineen. Pohjoismaisten piiritysten perusteella ei kuitenkaan vaikuta, että tätä muualla mantereella käytössä ollutta herrasmiessääntöä olisi tunnettu, tahi kunnioitettu.
Teksti: Jani Hyväri
Kuvat: Karo S. ja MvH.
Toim. MvH.