Varusteet, joukot ja taktiikka

1300-luvun loppupuolen sodista Itämeren alueella: osa II

Joukot

Ruotsin valtakunnassa sotaan lähtevät miehet olivat usein raskaan ratsuväen soineja. Jotkut harvat näistä saivat arvonimen ritari. Toisin kuin Länsi-Euroopassa Ruotsissa kuka vain ritari ei voinut lyödä lisää ritareita, vaan se oli kuninkaallinen yksinoikeus. Ritareita lyötiin hienoin seremonioin kuninkaallisissa juhlissa, kuten kruunajaisissa tai kuninkaallisissa häissä. Ruotsin valtakunnan ylimykset ja muukin rälssi oli varsin ihastunut ritarilliseen kulttuuriin. Pidettiin “leikkejä” eli turnajaisia, leikareille lahjoitettiin komeita asuja, jotka oli kalliista materiaaleista valmistettu vain jotain tiettyä juhlaa varten. Kuva-aineisto viittaa siihen, että Ruotsissa ajanmukaiseksi sotavarustukseksi ymmärrettiin se mikä oli muodikasta Keisarikunnassa. Lyypekistä laiva kulki Turkuunkin saakka muutamassa viikossa. Haarniska tilattiin Hansan saksalaisilta kauppiailta lähettämällä istuva aluspuku haarniskanvalmistajalle ja paluupostissa tuli istuva varustus.

Raskaasti varustautuneen soinin korean asetakin alta pilkottaa brynja, eli metallilenkeistä koottu paita. Kuvaaja Karo S.

Pohjoismaissa 1300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla sotilasmuoti oli samankaltaista kuin muuallakin Euroopassa. Juuri Visbyn taistelun joukkohaudoista saatuihin löytöihin ja niiden vertailuun Keski-Eurooppalaisiin hautaveistoksiin on saatu kuva siitä miltä sotisopa tuolloin näytti. Mikäli jotain pohjoisia erityispiirteitä haetaan, voidaan huomata, että vaikutteet Itämeren alueella olivat nimenomaan Keisarikunnasta, eli rikkaiden ratsumiesten haarniskat oli useimmiten tilattu Hansakaupan kautta nk. Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan pohjoisilta alueilta ja noudattivat sikäläistä muotia. Toinen sotilaskulttuuriin vaikuttava tekijä oli Venäjän ja Liettuan kautta välittyvä idän arojen ratsastajien varustus, mutta se oli selkeästi vieraampi tapa sotia, joten vaikka jotkin varusteet saattoivat tulla sieltä, niiden käyttö tapahtui aina pikemminkin läntisessä kontekstissa.

Soinin jalat ja kädet on suojattu läntisen muodin mukaisesti, nivelletyin levypanssarein. Vartaloa suojaamassa hänellä on platta. Kuvaaja Karo S.

Työhevoset olivat pieniä, mutta sotaratsu oli välttämättömyys, joka piti pystyä näyttämään kerran vuodessa syksyn asekatselmuksessa, tai saattoi menettää rälssinsä eli verovapautensa. Myös muut talonpojat, kuin vain rälssin rikkaat pyrkivät aseistamaan itsensä. Gotlannin tanskalaisia vastaan omasta aloitteestaan marssinut talonpoikaisarmeija oli hyvin varustettu, jos kohta hivenen vanhanaikainen. Sen kohtaloksi koitui pikemminkin vihollisen korkeampi taktinen osaaminen, kuin huonommat varusteet. Monilla talonpojista oli sota-aseet, kypärät ja kilvet. Monet olivat jopa haarniskoituja ledung-lain asettamien vaatimusten mukaan panzeriin (topattu pellavatakki), brynjaan (metallilenkeistä koottu paita), tai plattaan (isommista tai pienemmistä rautasuomuista valmistettu liivi). Talonpoikien aseistukseen kuului lain mukaan myös keihäs ja jousi ja kolme tusinaa nuolta.

Kuvassa valkoinen panzer, eli kangaspanssari ja erilliset rengaspanssarisukat. Kuvaaja Karo S.

Jalan taistelevien palkkasotilaiden eli nihtien varusteet eivät juurikaan poikenneet talonpoikaisarmeijan aseistuksesta. Haarniskat olivat kattavia, jos eivät ehkä kaikkein muodikkaimpia. Sotilaat eivät pahemmin kantaneet enää yksipuisia metsästysjousia, kuten talonpojat, vaan heidän aseensa oli jalkajousi. Tukholmasta muodostui keskiajan kuluessa merkittävä jalkajousien valmistuskeskus. Saksalainen ritarikunta osti Tukholmasta jalkajousia suurina tilauksina.

Talonpoikien aseistukseen kuului lain mukaan myös keihäs ja jousi ja kolme tusinaa nuolta. Kuvaaja Karo S.

Taktiikka

Pohjolan metsissä avoin ratsuväkirynnäkkö oli vähemmän tehokas taistelumuoto, kuin etelän avoimilla pelloilla. Ratsuväki oli kuitenkin varsin liikkuvaa suurien etäisyyksien erämaissa siksikin tehokasta. Suurimmat tappiot missä tahansa keskiajan taistelussa tulivat yleensä sille osapuolelle, joka ensimmäisenä lähti perääntymään takaa-ajavan ratsuvän tieltä. Soinien verovapaus oli sidottu näiden kalliisiin sotaratsuihin, joita tuskin haluttiin useinkaan riskeerata avoimissa rynnäköissä. Kaadetuista puista, tahi muutoin kootut murrokset pysäyttivät, tai ainakin hidastivat minkä tahansa rynnäkön etenemistä.

Etualalla jalan taistelevia nihtejä. Kuva Hollolan turnajaisnäytöksestä v. 2018. Kuvaaja MvH.

Kuningatar Margrete käski revityttää Ruotsinmaan yksityiset hirsilinnat estääkseen rälssimiehiä ja -sukuja käymästä omia pikkusotiaan, joiden vaikutus talonpoikien veronmaksukykyyn oli haitallinen ( esim. he menettivät omaisuutensa ja kuolivat sitä puolustaessaan). Nämä hirsilinnat saattavat olla samoja linnavuoria, joita joidenkin seutujen mahtisuvut olivat hallinneet jo rautakaudelta saakka. Linnakkeet eivät olleet suunniteltuja kestämään kokonaisten armeijoiden pitkiä piirityksiä, mutta tarjosivat suojaa ryösteleviltä sotajoukoilta. Kylien polttaminen ja autioittaminen hävitystä tekemään hajaantunein ratsujoukoin oli yleistä keskiaikaista strategiaa (chevauchee), jossa tavoitteena oli hävittää vihollisen kyky kerätä veroja ja jatkaa sotaa. Pitkän sisällisen konfliktin aikana kuninkaan lakia ylläpitävä keskusvalta heikkeni ja opportunistinen rälssimies saattoi hyökätä naapuriensa kimppuun muka jonkin kruunusta kiistelevän osapuolen nimissä, jos naapuri, jonka omaisuutta himoittiin, oli erehtynyt ilmoittamaan uskollisuutensa toiselle kruununtavoittelijalle.

Kruunun saarille rakennetut, kiviset ja kaivolliset läänien keskuslinnat Turun (Åbohus), Hämeen (Tawastehus) ja Viipurin (Viborg) linnat, sekä piispan linna Kuusistolla olivat lähes valloittamattomia. Kruunun keskuslinnojen lisäksi kerättyjen verojen ja alueen hallinnointia varten rakennettiin myös muita kivivarustuksia, kuten Raasepori, Korsholma, Kastelholma ja aivan keskiajan lopussa Olavin linna. Keskiajan mittaan rakennettiin muitakin kivilinnoja, joista monet tuhoutuivat jo keskiajalla käydyissä konflikteissa, mutta osa seisoo yhä. Nämä olivat useimmiten yksityisiä rälssisukujen voimannäytteitä. Esimerkkeinä voitaisiin mainita mm. Junkarsborg, Kuitia, Suitia, etc.

Nihti Turun linnan salissa. Kuvaaja Karo S.

Linnoihin hyökkääminen on riskialtista toimintaa. Pieni joukko miehiä voi puolustaa linnoitusta ylivoimaista vihollista vastaan. Jalkajousi on hidas ladata, mutta ase on tarkka ja raskas ammus on läpäisytehoinen. Erilaisia heittokoneita käytettiin murtamaan muurien harjan rintavarustukseen aukko, johon sitten usein yön pimeydessä tai aamunkoitteessa tehtiin rynnäkkö. Puolustajat saattoivat tehdä pienellä, mutta määrätietoisella ryhmällä myös ulosryntäyksen hajoittaakseen hyökkääjien rivit rynnäkön aikana. Sodankäynnin sääntöihin kuului yleisesti, että linnan tarvitsi kestää piiritystä vain sovittu aika, jonka jälkeen puolustajat saivat antautua menettämättä kunniaansa ja marssia ulos lippuineen ja aseineen. Pohjoismaisten piiritysten perusteella ei kuitenkaan vaikuta, että tätä muualla mantereella käytössä ollutta herrasmiessääntöä olisi tunnettu, tahi kunnioitettu.

Teksti: Jani Hyväri
Kuvat: Karo S. ja MvH.
Toim. MvH.

Ritareita, piirityksiä, ristiretkiä, ruttoa, valloituksia, sisällissotia ja merirosvoja 1300-luvulta 1400-luvulle Ruotsin valtakunnassa.

1300-luvun loppupuolen sodista Itämeren alueella: osa I

Gotlannissa järjestetään vuoden 1361 suuren taistelun muistotapahtuma muutaman vuoden välein. Seuraavan kerran Battle of Wisby -tapahtuma pidetään elokuussa 2019 ja harjotitelemmekin toukokuun keskiaikatapahtumassa joukotaistelua myös Visbyn retkeä varten. Historiallisen Visbyn taistelun osapuolina olivat Tanskan valloittajakuninkaan Valdemar Atterdagin ritarillinen armeija, johon kuului myös paljon mm. saksalaisia palkkasotilaita ja tätä vastustamassa Gotlannin viikinkiaikasen vapaakaupan puolustajina saaren talonpojista muodostunut armeija. Miksi Visby kaupungin porvarit eivät tukeneet maanmiehiään taistelussa tanskalaisia vastaan? Miksi Ruotsin kuningas Magnus Eriksson ei lähettänyt apua tai ryhtynyt vastaiskuun?

Visbyn muurien edustalla taisteltiin v. 1361. Kuvassa raskaasti varustautunut soini. Kuva: Ville K.

Game of Thrones

Pohjoismaiden keskiajan historiasta tiedetään yleisesti viikingit, mutta keskiajan loppupuoli on jostain syytä vähemmän tunnettu. Viikinkiajan jälkeen sodankäynti ei heti muuttunut siitä, että vapaiden talonpoikien laivasto purjehtii sotaan kuninkaan johdolla. 1200-luvun lopulla Ruotsin valtakunnassa tuo nk. ledung-laivasto syrjäytettiin uudella lailla*, joka teki vauraimmista talonpojista sotaratsun ja raskaan ratsuväen varustuksen omistajina verovapaita (rälssiin kuuluvia) soineja. Kuten talonpoikaisen ledung-laivaston soturit, niin myös nämä uuden raskaan ratsuväen miehet saattoi kuningas kutsua mukanaan sotaan. Näin kävikin melkein jokaiselle sukupolvelle vuosien 1300 ja 1400 välissä.

1200-luvulla Ruotsin valtakunta oli levinnyt meren yli varsinaissuomalaisten, hämäläisten ja karjalaisten maihin ristiretkien ja ledung-laivaston voimin ja varustanut mahtavia kivilinnoja vakiinnuttaakseen kruunun aseman.

Ledung-laiva Mangnus IV:n lakikirjan 1300-luvun käsikirjoitus-kopion miniatyyrissä.
Kuva: Det Kgl. Bibliotek/Royal Danish Library, Hardenbergs Codex GKS 1154 2º, f.9v.

1300-luvun puolivälissä Ruotsin kuningas Magnus Eriksson aloitti vuosia kestäneen ristiretken venäjän skismaattisia ortodoksi-kristittyjä vastaan koottuaan mahtavan armeijan Norjasta, Ruotsista, Saksasta ja tietenkin matkan varrelta Ruotsin itäisestä kirkkoprovinssista; Turun hiippakunnasta, eli aikaisemmin mainittujen suomenkielisten heimojen maasta. Ristiretken taustalla olivat propagandistisessa roolissa vallasnainen ja kirkon hyväksymä näkijätär Birgitta Birgersdotter ja tämän läheinen ystävä Turun piispa Hemming. Näkijätär oli saanut jumalaisen näyn, että Magnuksen pitäisi tehdä ristiretki 50 lähimmän ritarinsa kanssa. Sota sujui – kuten hyökkäykset Venäjälle niin usein – aluksi ihan hyvin. Piiritettiin Käkisalmen linna, vallattiin Nöteborg ja Kaprio. Käytiin kenttätaisteluja ja hävitettiin Karjalaa ja Vatjaa. Kuningas saavutti tavoitteensa Venäjän Itämeren kaupan sulkemisen.

Pyhä Birgitta -puuveistos 1400-luvun alusta Lännan kirkosta Upplannista.
Statens historiska museum, Stockholm (inv.nr. 6304).
Pyhä Birgitta -puuveistos 1400-luvun alusta Lännan kirkosta Upplannista.
Kuva: Statens historiska museum, Stockholm (inv.nr. 6304).

Turun piispa Hemmingin sinetti. Kuva Wikimedia Commons.


Saksalainen ritarikunta Liivinmaalla, ei kuitenkaan lähtenyt mukaan ristiretkelle, koska Ruotsin kuninkaan sota häiritsi juuri sen käymää venäjän kauppaa. Kolmen vuoden ristiretkeilyn jälkeen ainoa saavutus hävityksen ja kuolleiden lisäksi oli kuninkaan velkaantuminen ja venäläisten vastahyökkäys. Nöteborg oli menetetty saman vuoden talvella kuin se vallattiinkin ja näin kävi Kapriollekin. Viipuria venäläiset eivät saaneet vallattua. Sitten tuli rutto, jota pidettiin rangaistuksena kuninkaan synneistä, kuten nuoren Bengt Algotssonin suosimisesta yli vanhempien, rikkaampien ja “tärkeämpien” ylimysten. Birgitta riitaantui kuninkaan kanssa, koska tämä ei ollut onnistunut toteuttamaan rouvan jumalaltaan saamaa näkyä valloituksista ja Novgorodilaisten käännyttämisestä.

Mangnus Eriksson lakikirjansa etusivulla. Codex Aboensis, 1430-luvun käsikirjoitus. Kuva: Wikimedia Commons.

Seurasivat sisällisodan vuodet. Ylimykset ja kuninkaan nimittämät linnanpäälliköt valitsivat puolensa. Vanhentunut kuningas Magnus jakoi valtakuntansa poikiensa Erikin ja Hakonin kesken. Hakonista tuli Norjan kuningas ja hän tuki isäänsä katkeraan loppuun saakka. Erik kapinoi, mutta kuoli. Ruotsin kuningas oli yksinkertaisesti liian köyhä ja kiireinen puolustautuessaan sisäisiä vihollisiaan vastaan voidakseen estää Gotlannin valtauksen.

Valtakunnan ylimykset pyysivät apua saksasta ja saivat uudeksi kuninkaaksi Albrecht von Mecklenburgin, joka joutui kuitenkin käymään useita taisteluja saavuttaakseen kunikaan aseman. Syksyllä 1364 hänen liittolaisensa Viipurin linnan herra Niklis Turesson yritti ottaa valtakunnan hallinnan kannalta keskeisen Turun linnan, mutta kuoli yrityksessä. Albrechtin oli itse tultava piirittämään linnaa keskellä talvea, eikä linna antautunut ennen seuraavaa kesää. Kun Albrecht oli vanginnut päävastustajansa vanhan kuningas Magnuksen, tuli hänestä valtakunnan hallitsija, mutta sekään ei ollut pysyvä asiantila.

Albrecht von Mecklenburg Tre kronor -tunnuksineen isänsä vieressä. Kuva: Wikimedia Commons.

Muutamia vuosia myöhemmin Albrecht oli riidoissa samojen ylimysten kanssa, jotka olivat hänestä Ruotsin kuninkaan tehneet. Viimeiseen saakka häntä tukivat Tukholman porvarit, jotka kuten Visbyn porvarit kokivat itsensä pikemminkin saksalaisiksi, kuin ruotsalaisiksi ja kaupan kannalta he olivat saaren talonpoikien kilpailijoita. Kuningas Albrecht oli Tukholman porvareille velkaa, eikä varmasti olisi pystynyt velkojaan maksamaan, jos hänet syrjäytettäisiin. Kuten sitten kävikin, kun peliin puuttui Tanskan ja Norjan hallitsija kuningatar Margrete Valdemarsdatter, sittemin jo kuolleen Valdemar Atterdagin tytär ja Norjan kuningas Hakonin leski.

Margrete Valdemarsdatterin hautaveistos 1420-luvulta Roskilden tuomiokirkossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Tukholman piiritetyn kaupungin tueksi muodostui seikkailijoista, Itämeren kävijöistä ja köyhemmästä rälssistä sotajoukko, joka otti nimekseen Vitaliaanit viittauksena armeijoiden huollosta vastaavista victuaaleista. Kun kuningas Albrecht menetti kruununsa, nämä vitaliaanit olivat jo omaksuneet merirosvon roolin. He ryöstivät tietysti ensin kuninkaan vihollisten laivoja, mutta myöhemmin mitä tahansa laivoja. Monilla näistä merirosvoista oli asemapaikkansa Suomenkin rannikolla. Kerrotaampa jopa, että he olisivat polttaneet Turun ja vanhan piispanlinnan Koroisilla. Ainakin he valtasivat Turun linnan yhden päällikkönsä Knut Bossonin johdolla. Knut perusteli asemansa linnanpäällikkönä sillä, että hänen isällään Bo Jonssonilla oli aikoinaan ollut panttina Turun linnan lisäksi yli puolet koko valtakunnan linnoista, vastineeksi kuningas Albrechtin suurista lainoista. Lopulta kuitenkin näiden merirosvojen päämajaksi muodostui Visby Gotlannissa.

Meritaistelu 1300-luvun alkupuolen käsikrijoituksessa. Kuva: Wikimedia Commons.
British Library, Royal MS 10 E IV, f.19r.

Kuningatar Margrete yritti suitsia noita merirosvoja, oli sodassa saksalaisen ritarikunnan kanssa ja loi nk. Kalmarin unionin, jossa Ruotsin valtakunta alistettiin Tanskan kruunulle, kuten oli käynyt Norjallekin. Kuten appensa 1300-luvun alussa, hän yritti asettaa lakeja, jotka suitsisivat rälssimiesten yksityisiä sotia ja mielivaltaa talonpoikiin nähden. Hänen asemansa peri hänen ottopoikansa Erik “Pommerilainen”1400-luvun alussa samoihin aikoihin kun Novgorodilaiset jälleen kerran piirittivät Viipurin linnan sitä kuitenkaan valtaamatta.

* Alsnön sääntö

Teksti Jani Hyväri
Toim. MvH

Artikkelin pian julkaistava osa II käsittelee 1300-luvun sotajoukkoja, sotilasmuotia ja varustusta sekä 1300-luvun lopun sotataktiikoita Itämeren alueella.